Kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi, PsL Pirjo Tuovila

  • Kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi, PsL
  • Theraplay®-vuorovaikutusterapian terapeutti, työnohjaaja ja kouluttaja 
  • DDP®-terapeutti ja työnohjaaja
  • Kiintymyskeskeisen hoidon kouluttaja
  • pirjo.tuovila@dlc.fi
  • www.pt-kustannus.fi

AMMATILLINEN URANI

Olen kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologi, PsL ja nykyään eläkeläisstatuksella oleva yrittäjä, joka miettii mikä minusta tulee eläkeläisenä. Tähän liittyen vaihdoin viime syksynä toiminimeni Erikoispsykologi Pirjo Tuovilan Oy DDP Finland Ltd:ksi.

MERKKEJÄ JO LAPSUUDESSA

Tuntuu, että ”kohtaloni” on määrätty jo hyvin varhain ja ”etiäisiä” on ollut näkyvissä pitkin matkaa. Lapsena asuin Vaasassa kahdeksan vuotta lastenkodin naapurissa. Luokallani oli siellä asuva kaksostyttö Marja-Liisa, jonka kanssa ystävystyimme, mutta joka myöhemmin joutui silloiseen ns. apukouluun heikkojen oppimistulostensa vuoksi – nykyisin puhumme erityisopetuksesta. Muutimme väliaikaisesti Koulukatu 9:ään, josta omaan uuteen kerrostaloasuntoon vuonna 1964. Samaisessa asunnossa asuu edelleen 92-vuotias äitini. Vuosien saatossa hankimme ensimmäisen puhelimemme, jonka puhelinnumero sattui olemaan kasvatus- tai muun neuvovan paikan käytöstä poistettu numero ja meille tuli jonkin aikaa puheluita, joissa kyseltiin monenlaista neuvoa ennen kuin ehti kertomaan, että osoite on valitettavasti väärä. 

Kerroin tämän taustaksi siihen, että työskentelin n. 15 vuotta Tampereen kaupungin Kasvatus-ja perheneuvolassa vuoteen 1997 asti, suurimman osan aikaa osoitteessa Koulukatu 9. Tuona aikana muun työn ohella minulle kertyi terapialapsia, joista useimmat – kuinka ollakaan – asuivat lastenkodeissa. Kiinnostuin heidän erilaisuudestaan ja aloin tutkia enemmän ns. kiintymystraumoista eli kehityksellisestä traumasta kärsiviä lapsia ts. niitä lapsia, joiden jo varhaiset kokemukset ja vuorovaikutussuhteet omien vanhempien kanssa ovat olleet vaurioittavia. Osa heistä päätyy lastensuojelun asiakkaiksi ja edelleen huostaan otetuiksi. Tämä on kuitenkin vain jäävuoren huippu. 

KIINNOSTUS UUSIIN JA ERILAISIIN MENETELMIIN – MITEN PAREMMIN VOISIMME AUTTAA?

Perheneuvolapsykologina tein Tampereen yliopiston kehityksen ja kasvatuksen erikoispsykologin opintoihin kuuluvan lisensiaatintutkimuksen ns. ”koppahoitoterapia”-ryhmästä perheneuvolassa. Menetelmä on rakennettu nimenomaan vaurioittavasta vanhemmuudesta, varhaisista vuorovaikutushäiriöistä, laiminlyönneistä ja kaltoinkohtelusta kärsimään joutuneille lapsille. Menetelmän toi Suomeen ja sitä kehitti Helsinkiläinen psykologi Ritva Kajamaa. Työni otsikko oli akateemiseen tapaan hankalasti avautuva ”Koppahoitoryhmän tuloksellisuus persoonallisuudeltaan puutteellisesti integroituneilla lapsilla” ja se tarkastettiin 1996. Tampereen Akateemiset Naiset myönsivät minulle siihen stipendin samoin kuin Pirkanmaan Kulttuurirahastokin, jotka molemmat olivat minulle merkittäviä kannustimia ja luottamuksen osoituksia.

Suomen Kasvatus- ja perheneuvontaliitto kiinnostui aiheestani ja suunnittelin lastensuojeluyksiköille työnohjaus-koulutusprojektin, johon saimme kolmen vuoden rahoituksen Raha-automaattiyhdistykseltä. niinpä vuodet 1997-2000 toimin EHEÄNÄ ELÄMÄÄN Lastenkoti korjaavana kokemuksena -projektin työnohjaaja-kouluttajana. Tämän jälkeen jäin ammatinharjoittajaksi tehden työnohjauksia, Kelan lasten ja nuorten psykoterapioita sekä koulutuksia. 

EHEÄNÄ ELÄMÄÄN -projekti avasi minulle konkreettisesti, miten traumatisoivat kiintymyssuhteet vaurioittavat laaja-alaisesti lapsen kehitystä kehollisesti, sosiaalisesti, kognitiivisesti ja miten heidän tunne-elämänsä rakentuu poikkeuksellisella tavalla. Tämä sotkee heidän kaikkia ihmissuhteitaan ja tekee todella haastavaksi heitä hoitavien aikuisten työn mukaan lukien päivähoidon ja koulun opettajat. Projektissa pyrimme löytämään entistä parempia keinoja heidän kuntouttamisekseen. 

Vuonna 2000 ymmärrykseni, työni ja keinovalikoima syveni, kun menin juuri Suomeen rantautuneen Theraplay®-vuorovaikutushoidon peruskurssille. Theraplay on erittäin tehokas menetelmä houkuttaa lapsi tai nuori yhteyteen ja rakentamaan luottamusta hoitaviin aikuisiin. Tänä päivänä Theraplay on hyvin laajasti levinnyt ja käytössä ympäri maata, ja sekä syntymävanhemmat että sijaiskasvattajat ovat saaneet siitä paljon apua vanhemmuuteen. Myöhemmin hankin myös Theraplay-terapeutin lisäksi työnohjaajan ja -kouluttajan pätevyyden.

LISÄOPPIA MAAILMALTA JA KOKONAAN UUSI TERAPIAMUOTO SUOMEEN

Vuonna 2004 menin Lontooseen Dyadic Developmental Psychotherapy®-peruskurssille, jota veti terapiamenetelmän amerikkalainen kehittäjä Daniel Hughes. Olin niin vaikuttunut sen tehokkuudesta ja käyttökelpoisuudesta, että halusin jatkaa sen opiskelua, tuoda menetelmän Suomeen ja jopa ryhtyä kustantajaksi, jotta meillä voitaisiin lukea siitä omalla äidinkielellämme. Tähän mennessä olen kustantanut menetelmästä jo kuusi käännöskirjaa. Sen nimen olen suomentanut Vuorovaikutteiseksi kehityspsykoterapiaksi ja lyhenteenä käytämme kuitenkin alkuperäistä DDP®:tä. DDP-menetelmä on jo saanut vankkaa kannattajakuntaa laajalti Suomessa ja vuosittain järjestämäni peruskurssit täyttyvät nopeasti. 

Vuodesta 2002 alkaen olen organisoinut vuosittain myös yhden tai useamman ison seminaarin kiintymystraumojen hoitoon liittyen ja vuodesta 2006 lähtien DDP-koulutuksia. Kaikissa seminaareissa on ollut yksi tai useampi kansainvälisesti arvostettu luennoitsija ja ne ovat aina simultaanitulkattuja. Parhaimmillaan osallistujia on ollut 300 henkeä.

Olen ollut monella tavalla onnekas ja olen hyvin kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen voinut tehdä ja kokea ammatillisesti. Uskomattoman hienoja kohtaamisia maailman huippujen kanssa ja jopa ystävyyssuhteita on syntynyt, uusia ovia auennut matkan varrella ja olen voinut osallistua ulkomaisiin kongresseihin, joihin en virkatyössä olisi koskaan päässyt. Jäätyäni ammatinharjoittajaksi työ- ja vapaa-aika limittyivät ja työstä tuli osin myös harrastus. En ole hetkeäkään katunut jäämistäni turvallisesta virkatyöstä, mutta minulla oli myös elämäntilanne, jossa ratkaisun tekeminen oli helpompaa kuin mitä se olisi ollut nuorempana.

Kirjoitettu lokakuussa 2017

Helena Laaksosen uratarina: Monialaisesta yhteiskuntatieteilijästä tietoarkistoasiantuntijaksi ja Tietoarkiston johtajaksi

Suoritin laajan yhteiskuntatieteellisen maisterintutkinnon. Opinnot sisälsivät pääaineeni sosiologian lisäksi pitkinä sivuaineina tiedotusoppia ja kansainvälistä politiikkaa. Lisäksi opiskelin muun muassa julkisoikeutta ja sosiaalityötä. Viestintäpuolen osaamistani täydentääkseni suoritin myös hypermediaopintoja ja ihan noin muuten vain aikuiskasvatusta maisteriksi valmistumiseni jälkeen. Opintopisteitä on kertynyt sekä maisterin tutkinnosta että tutkijakoulutuksesta. Osasyy keräilyyn on työmarkkinoiden epävarmuus yleisen yhteiskuntatieteen pääaineilijalle. Jostain se elanto pitäisi ansaita ja sosiologeille ei ole paljon tehtäviä tarjolla yliopiston ulkopuolella.

Maisteriksi valmistuttuani siirryin lähes välittömästi tutkijaksi ja tekemään jatko-opintoja. En ehtinyt olla yliopistosta pois paria kuukautta pitempään. Tutkijan työ oli sisällöllisesti kiinnostavaa mutta lyhyiden määräaikaisuuksien vuoksi myös stressaavaa. Sain kokemusta kansainvälisestä yhteistyöstä, mistä on ollut paljon hyötyä myöhemmällä uralla. Aloin etsiä muita töitä ja päädyin Tietoarkistoon vuoden 2002 alussa, ensin parin määräaikaisuuden tekijäksi. Informaatikon viran sain vuonna 2004.

Tietoarkisto oli toiminut vuodesta 1999 lähtien, joten aivan käynnistysvaiheessa en sinne vielä hakeutunut, mutta melko alussa kuitenkin. Näihin tehtäviin laaja koulutuspohjani oli juuri sopiva. Hoidin viestintää, kuvailin aineistoja, hankin aineistoja ja esittelin toimintaa. Informaatikon tehtävään sisältyi varajohtajuus, minkä vuoksi työskentelin yhteensä pari vuotta johtajan sijaisena jo ennen valintaani johtajaksi. Johtajan tehtävässä aloitin vuoden 2017 tammikuussa. Valintaan vaikutti varmasti kokemus johtajan tehtävästä mutta myös laaja-alainen kokemus data-arkiston arkisesta toiminnasta ja sen toimintaympäristön tuntemus.

Tietoarkistotyö ei ole toistaiseksi ura, jolle voisi tai etenkään kannattaisi suuntautua opintojen alkuvaiheesta lähtien. Toisaalta tutkimusaineistojen ja avoimendatan asiantuntijoita tarvitaan varmasti tulevaisuudessa ja muutkin tahot kuin Tietoarkisto ja erityisesti muut tahot palkkaavat heitä kasvavassa määrin.

Kirjoitettu toukokuussa 2017

YTT Eriikka Oinosen uratarina

Tätä kirjoittaessani olen vierailevana tutkijana Argentiinassa Universidad República de La Platassa. Täällä ollessani olen moneen kertaan pohtinut, millaiset sattumukset ja valinnat ovat minut tänne johtaneet. Urassani ei nimittäin ole kyse minkään harkitun suunnitelman toteuttamisesta!

Suoritin laajan yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon pääaineenani sosiologia, joskin tutkintoni oli vahvasti sosiaaliantropologiapainotteinen.  1990-luvun alkupuolisokolla antropologia ei vielä ollut pääaine Tampereen yliopistossa. Sivuaineinani opiskelin sosiaalityötä, naistutkimusta (nykyisin sukupuolentutkimusta) ja sosiaalipsykologiaa. Lisäksi osallistuin lukuisille kansainvälisen politiikan, valtio-opin, historian ja sosiaalipolitiikan kursseille – mikä nyt sattui milloinkin kiinnostamaan. Tuolloin elettiin vielä putkitutkintoja edeltävää aikaa, ja yleissivistävä akateeminen haahuilu oli sallittua, jopa toivottavaa.

Valmistuin maisteriksi 1990-luvun laman jälkimainingeissa. Se tarkoitti, että töitä ei ollut tarjolla lukuun ottamatta sosiaalityöntekijän tehtäviä. Vaikka olinkin hankkinut sosiaalityöntekijän virkapätevyyden, tehdessäni opiskeluaikana sosiaalityöntekijän sijaisuuksia minulle kävi selväksi, etteivät ne tehtävät ole minua varten. Olin työttömänä seitsemän kuukautta, kunnes puhelin soi ja minulle tarjottiin tutkijan pestiä Pohjoismaisessa tutkimushankkeessa. Niin minusta tuli yllättäen, täysin suunnittelematta sosiologian jatko-opiskelija alkuvuonna 1996. Jatko-opintojen aikana olin mukana useissa kansainvälisissä tutkimushankkeissa. Yksi niistä vei minut vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Universitat Autònoma de Barcelonaan Espanjaan. 

Väittelin tohtoriksi 2004, jonka jälkeen sain välittömästi Suomen Akatemian tutkijatohtori-hankkeen sekä Emil Aaltosen säätiön rahoituksen kolmen vuoden tutkimusprojektille. Vaikutti vahvasti siltä, että suuntaudun ammattitutkijaksi.  Näiden tutkimushankkeiden jälkeen ryhdyin vanhempien kollegojen neuvosta hankkimaan itselleni opetuskokemusta ja teinkin yliopistonlehtorin ja sosiologian professorin sijaisuuksia monta vuotta lukuisissa eri pätkissä. Akateemisen pätkätyöläisen elämä on kovaa ja uuvuttavaa, sillä niin tutkimusrahoitusta kuin auki olevia tehtäviä, pidempiä ja lyhyempiä, tulee jatkuvasti hakea. Systeemiin kuuluu myös jatkuva arvioitavana oleminen, mikä on aika ajoin henkisesti raskasta.

Monen vuoden optustehtävissä sijaistaminen päättyi, kun minut hyväksyttiin Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumiin kahden vuoden Senior researcher –tehtävään. Se oli luksusta. Sain työskennellä monitieteisessä kansainvälisessä työyhteisössä ja keskittyä täysin oman tutkimukseni tekoon ja tutkimusrahoituksen hakemiseen. Tutkijakollegiumissa oloni aikana vakavasti mietin, mitä teen, kun kaksi vuotta on kulunut. Päätin, että sijaisuuksia en enää tee. Jos auki tulee sopivia toistaiseksi –tehtäviä, niitä vielä haen. Jos en tule valituksi, lähden yliopistosta ja keksin jotakin ihan muuta. Valmistauduin henkisesti siihen, että opiskelen itselleni ihan uuden ammatin, jotakin konkreettista kuten huonekalupuusepän ammatin.

Kaksi sopivaa toistaiseksi –tehtävää tuli auki. Hain kumpaakin ja toisen sain. Niinpä tutkijakollegiumkauteni päätyttyä heinäkuussa 2015 allekirjoitin elämäni ja työurani ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan työsopimukseni ja aloitin elokuussa Tampereen yliopiston Porin yksikön sosiologian yliopistonlehtorina.  Olen työhöni tyytyväinen. Olen omassa tehtävässäni enkä kenenkään sijaisena. Voin muokata tehtävänkuvaani ja opetustani oman näköisekseni ja pidemmällä kuin lukukauden tähtäimellä. Voin myös paremmin suunnitella, miten jaan työaikani ja –panokseni opetuksen ja tutkimuksen kesken. 

Tänä lukuvuonna olen jakanut työni siten, että syksyn opetin ja nyt keväällä vietän kaksi kuukautta Argentiinassa tekemässä tutkimusta suureen kansainväliseen tutkimushankkeeseen. Se, miten tähän hankkeeseen olen päätynyt juontaa juurensa reilun kahdenkymmenen vuoden takaisiin tutkimushankkeisiin ja niissä luotuihin verkostoihin, yhteistyökuvioihin ja ystävyyksiin.

Kirjoitettu huhtikuussa 2018