Tätä kirjoittaessani olen vierailevana tutkijana Argentiinassa Universidad República de La Platassa. Täällä ollessani olen moneen kertaan pohtinut, millaiset sattumukset ja valinnat ovat minut tänne johtaneet. Urassani ei nimittäin ole kyse minkään harkitun suunnitelman toteuttamisesta!
Suoritin laajan yhteiskuntatieteiden maisterin tutkinnon pääaineenani sosiologia, joskin tutkintoni oli vahvasti sosiaaliantropologiapainotteinen. 1990-luvun alkupuolisokolla antropologia ei vielä ollut pääaine Tampereen yliopistossa. Sivuaineinani opiskelin sosiaalityötä, naistutkimusta (nykyisin sukupuolentutkimusta) ja sosiaalipsykologiaa. Lisäksi osallistuin lukuisille kansainvälisen politiikan, valtio-opin, historian ja sosiaalipolitiikan kursseille – mikä nyt sattui milloinkin kiinnostamaan. Tuolloin elettiin vielä putkitutkintoja edeltävää aikaa, ja yleissivistävä akateeminen haahuilu oli sallittua, jopa toivottavaa.
Valmistuin maisteriksi 1990-luvun laman jälkimainingeissa. Se tarkoitti, että töitä ei ollut tarjolla lukuun ottamatta sosiaalityöntekijän tehtäviä. Vaikka olinkin hankkinut sosiaalityöntekijän virkapätevyyden, tehdessäni opiskeluaikana sosiaalityöntekijän sijaisuuksia minulle kävi selväksi, etteivät ne tehtävät ole minua varten. Olin työttömänä seitsemän kuukautta, kunnes puhelin soi ja minulle tarjottiin tutkijan pestiä Pohjoismaisessa tutkimushankkeessa. Niin minusta tuli yllättäen, täysin suunnittelematta sosiologian jatko-opiskelija alkuvuonna 1996. Jatko-opintojen aikana olin mukana useissa kansainvälisissä tutkimushankkeissa. Yksi niistä vei minut vuodeksi vierailevaksi tutkijaksi Universitat Autònoma de Barcelonaan Espanjaan.
Väittelin tohtoriksi 2004, jonka jälkeen sain välittömästi Suomen Akatemian tutkijatohtori-hankkeen sekä Emil Aaltosen säätiön rahoituksen kolmen vuoden tutkimusprojektille. Vaikutti vahvasti siltä, että suuntaudun ammattitutkijaksi. Näiden tutkimushankkeiden jälkeen ryhdyin vanhempien kollegojen neuvosta hankkimaan itselleni opetuskokemusta ja teinkin yliopistonlehtorin ja sosiologian professorin sijaisuuksia monta vuotta lukuisissa eri pätkissä. Akateemisen pätkätyöläisen elämä on kovaa ja uuvuttavaa, sillä niin tutkimusrahoitusta kuin auki olevia tehtäviä, pidempiä ja lyhyempiä, tulee jatkuvasti hakea. Systeemiin kuuluu myös jatkuva arvioitavana oleminen, mikä on aika ajoin henkisesti raskasta.
Monen vuoden optustehtävissä sijaistaminen päättyi, kun minut hyväksyttiin Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumiin kahden vuoden Senior researcher –tehtävään. Se oli luksusta. Sain työskennellä monitieteisessä kansainvälisessä työyhteisössä ja keskittyä täysin oman tutkimukseni tekoon ja tutkimusrahoituksen hakemiseen. Tutkijakollegiumissa oloni aikana vakavasti mietin, mitä teen, kun kaksi vuotta on kulunut. Päätin, että sijaisuuksia en enää tee. Jos auki tulee sopivia toistaiseksi –tehtäviä, niitä vielä haen. Jos en tule valituksi, lähden yliopistosta ja keksin jotakin ihan muuta. Valmistauduin henkisesti siihen, että opiskelen itselleni ihan uuden ammatin, jotakin konkreettista kuten huonekalupuusepän ammatin.
Kaksi sopivaa toistaiseksi –tehtävää tuli auki. Hain kumpaakin ja toisen sain. Niinpä tutkijakollegiumkauteni päätyttyä heinäkuussa 2015 allekirjoitin elämäni ja työurani ensimmäisen toistaiseksi voimassa olevan työsopimukseni ja aloitin elokuussa Tampereen yliopiston Porin yksikön sosiologian yliopistonlehtorina. Olen työhöni tyytyväinen. Olen omassa tehtävässäni enkä kenenkään sijaisena. Voin muokata tehtävänkuvaani ja opetustani oman näköisekseni ja pidemmällä kuin lukukauden tähtäimellä. Voin myös paremmin suunnitella, miten jaan työaikani ja –panokseni opetuksen ja tutkimuksen kesken.
Tänä lukuvuonna olen jakanut työni siten, että syksyn opetin ja nyt keväällä vietän kaksi kuukautta Argentiinassa tekemässä tutkimusta suureen kansainväliseen tutkimushankkeeseen. Se, miten tähän hankkeeseen olen päätynyt juontaa juurensa reilun kahdenkymmenen vuoden takaisiin tutkimushankkeisiin ja niissä luotuihin verkostoihin, yhteistyökuvioihin ja ystävyyksiin.
Kirjoitettu huhtikuussa 2018